Elän sellaista elämää, että koko ajan pitäis. Pitäisi nytkin käyttää vapaan viikonlopun viimeiset tunnit laittamalla ruokaa, siivoamalla ja töitä tekemällä, mutta sen sijaan löhöän tässä ja aloitan vihdoin tämän reilut puolitoistavuotta sitten luomani plokin. No, olen Hämeestä.

Puhuin juuri puhelimessa yhtähyvänpuoliskoni kanssa. Pitäisi jaksaa olla onnellinen siitä, että me ylipäätään olemme olemassa ja toistemme elämissä (vai elämässä, entinen äidinkielenopeni saisi sätkyn jos tietäisi etten ole aivan varma, onko ihmisellä useampi kuin yksi elämä). Se vain on välillä niin tavattoman vaikeaa. Tuntuu, että yhdessä viettämämme aika lataa täyteen jonkun säiliön, joka sitten erillään ollessamme tyhjenee pikkuhiljaa, kun käytän sen sisältämää lämpöä ja rakkautta selvitäkseni työntäyteisistä päivistä ja yksinäisistä, väsyneistä illoista.

No, hitto. Ei tämä viikonloppu nyt ihan pyllylleen ole mennyt sentään. Pitäisi olla tyytyväinen siitä, että olen pessyt sentään kaksi koneellista pyykkiä, ainakin harkinnut asuntoesittelyyn lähtemistä, harjannut karvanopat (joista lähtikin aimo annos tuuheaa tilkettä tinttien talvipesiin), laittanut mainituille karvanopille ruokaa, katsonut kaksi leffaa (joista Imagine Me And You ampaisi heti suosittelulistani kärkeen), nukkunut, lukenut Esko Sarkkisen kirjan "Lumi", ulkoillut reippaasti ja puhunut yhtähyvänpuoliskoni kanssa ainakin viisi puhelua.

Näiden saavutusten rinnalla kalpenevat tekemättömyydet, eli se, etten päässyt työpaikan pikkujouluihin enkä sinne asuntoesittelyynkään, en edes aloittanut jo viime viikolla vastaanottamaani kielentarkistustyötä, en imuroinut enkä tiskannut, en löytänyt itselleni autoa, en leikannut karvanoppien kynsiä, en päivittänyt kotisivuja enkä laittanut ruokaa ja syönyt.

Niin kauan kuin edes jotenkin pystyn välttämään "olis pitäny" -voivottelua, en aio huolestua vetelehtimisestäni. Kai joskus pitää levätäkin, eikä imuroinnin vaikutus kuitenkaan näkyisi enää huomenna kun kahdella karvanopalla on karvanlähtö, minkä tuloksena pohjavillatuppoja purjehtisi joka tapauksessa ovelle vastaan kun huomenna tulen töistä.

Niinpä tyydyn toteamaan, että "olis voinu". Ja että huomenna pitää. Ainakin pitää ryhdistäytyä tässä asunto- ja autoasiassa, muuttopakko painaa päälle ja olisi miljoonasti helpompaa käydä asuntoesittelyissä jos olisi oma auto eikä tarvitsisi aina lainata isältä.

Nyt on oikeastaan tehokkuudenhuipentumaolo kun olen kirjoittanut monta riviä tyhjää sanahelinää! Loistavaa! En voi olla ihan vetämättömissä kun kykenen tällaiseenkin suoritukseen. Taidanpa sen kunniaksi napata karvanopat naruun ja tepastella lähikaupalle ostamaan aamuksi leipää ja illaksi jotain herkkua. Olen vähän niinkuin ansainnut sen. Jospa sitten suklaan tai muun elvyttävän elintarvikkeen voimin jaksaisi vielä keskustella R:nkin kanssa suhteemme tilasta, vaikka toisaalta, ehkä annan vain ensi viikon kulua ja asioiden mennä omalla painollaan. Ensi viikonloppu on kuitenkin meidän, yhdessäoloa perjantai-illasta tiistaiaamuun, mitä luksusta! Sen ajatuksen voimalla käyn ja kukun kyllä läpi koko hektisen työviikon.